TANGOKUNINGAS

 

"Tuollaiseen hömpötykseen se en minä kyllä rupia!" Koivun papan tekarit pamahtivat tiukasti yhteen, samaan tapaan kuin muidenkin paikalla olevien kylän herrojen pelkästä säikähdyksestä. Ainoastaan naapurin Manun silmät pullottivat innostuksesta kuin golfpallot: "Minusta tuo on mahtava idea!"

Kaupan pihalla alkoi kajahdella kova keskustelu siitä, olisiko heinäkuussa pidettävässä LÖYDÄ KYKY -kilpailussa mitään mieltä. Ihan kävi sääliksi jättää Manu yksin muiden kylän miesten riepoteltavaksi. Katsoin kuitenkin parhaakseni häipyä sisälle kauppaan, toimittamaan asioitani.

 

Jos kävivät Koivun papan tunteet kuumina pihalla, oli kaupan sisällä aivan päinvastainen tunnelma. "Minä kyllä ilmoitan sen meidän miniän, Helleenan sinne kilpailuun. Se kun ossaa pittää meidän talossa muutenkin niin isoa ääntä, niin eiköhän tuo jouda huutamaan tuollakin!"

"Vai miniän!" tokaisi Haapalan Lippa vastaukseksi Kanervan Kaarinalle. "Eikö sulla hyvä ihminen ole itelläs pokkaa mennä laulamaan tai lausumaan runoa?"

Koska rouvat seisoivat keskellä ahdasta käytävää, ei minunkaan auttanut kuin seurata tilannetta. Kauhuissani katsoin, kuinka Kaarinan syyläiset kädet alkoivat puristautua uhkaavasti nyrkkiin ja hänen toinen jalkansa otti askeleen taaemmaksi, jotta asento olisi tarpeeksi tukeva, jos tästä vielä tappelu tulisi. Ensi kertaa koin "ahaa-elämyksen sen suhteen, miksi mummojen hameissa oli pitkät halkiot…

 

Viimeisen muutaman minuutin aikana oli kaupan sisälle saapunut väkeä pihaltakin. Koivun papan suukin oli loksahtanut jo sen verran raolleen, että saatoin haistaa hänen leipäjuustolle, talkkunalle ja piimälle haisevan hengityksensä. "No uskallatkos ite?", pisti Kaarina Lipalle takaisin. "Jaa että minä? Kyllä minä olen kuule niin monet tanssilavat nuoruudessani läpi käynyt, että toki tuota ossaan jonkin humpan vetaista!" "Tulleeko arvon leidit minun kanssa kilpasille?" uskaltautui Manu pistämään väliin. Kaarinan ja Lipan päät kääntyivät paikalla olijoihin päin kuin possun bonganneet dobermannit. "No kyllä minä ainakin, mut en minä tuosta Kaarinasta tiedä", Lippa päästeli. "No se on varma kans?" kysyi puolestaan Kaarina ja ojensi Lipalle syyläistä, ja nyttemmin jo hiestä märkää kättänsä. "Varma kun ryppy 100-vuotiaan kainalossa", Lippa sanoi ja iski kämmenensä Kaarinan kättä vasten. "Hyvät naiset ja herrat, sekä muut kylän ihmiset. Ensimmäistä ja luulenpa myös viimeistä kertaa Kaarina, Lippa ja Manu Humppalan lavalla lauantaiehtoona 17. päivä, tervetulloo", päästeli Koivun pappa.

 

Heinäkuun 17. päivään oli viikko aikaa. Ja voin sanoa, etten olisi koskaan itsekään uskonut sitä, millaisen hulinan LÖYDÄ KYKY- kilpailu kylässämme aiheuttaisi. Kyläseuramme, joka kilpailun järjesti, oli ollut ilmeisen ovela; tämänkaltainen kilpailu ja kuuleman mukaan hyvä palkinto, toisi rahaa kyläseuran kassaan monen bingokerran verran.

 

Ihmiset silmäilivät toisiaan levottomasti, sillä moni muukin oli ilmoittautunut kisaan Kaarinan, Lipan ja Manun innoittamana. En tiedä onko tämä kylämme trendi, mutta hyvin moni mummo tai papparainen oli ilmoittanut kisaan mukaan nimenomaan miniäänsä tai vävypoikaansa. Olipa osa kyläläisistä huomannut tapahtumassa bisneksenpoikasen, esimerkiksi Koivun pappa oli alkanut välittämään pientä vedonlyöntiä lauantai-illan kilpailijoista. Ajatteli varmaankin mielessään, että hyvää tekisi tämänkaltainen kilpailu eläkeläisen kukkarolle.

 

Kun lauantai-ilta viimein koitti, kuhisi kylämme tanssipaikkana tunnetun Humppalan piha kuin kärpäsentoukkia täynnä oleva purkki. Pitkin viikkoa oli luettu kilpailun sääntöjä; laulaa sai yksin tai enimmillään viiden hengen ryhmässä.

 

Myös kilpailijoiden kunnosta oli monenlaista tietoa. Kylällä liikkui nimittäin huhu, että Kaarina kärsi kovista happovaivoista, ja sen takia hänen äänensä röyhtäili sammakon tapaan. Lipasta ei sen sijaan ollut kyläläisillä mitään tietoa, hän nimittäin harjoitteli salaa perunoiden, lanttujen ja hiirien seassa maakellarissa.

 

Viimein kilpailu päästiin aloittamaan. Ensin lavalla esiintyi miniät ja vävyt, joille paikka kilpailussa tuli heille itselleenkin yllätyksenä. Yllätyksen vuoksi he eivät osanneet hädin tuskin laulaa kuin suvivirren tai lausua 'omenapuuhun kiipesin, sieltä alas putosin '- tyylisiä runoja. Onneksi anopit jaksoivat suurin elein kannustaa omiansa.

 

Sitten oli Kaarinan vuoro. Kaarina oli pukenut päälleen erittäin eksoottisen, neonvihreitä sekä banaaninkeltaisia palloja täynnä olevan pitkän mekon. Päänsä päälle hän oli käärinyt samaa sävyä olevan pyyheliinan, jonka oli tarkoitus olla turbaani. Turbaani peitti kätevästi hänen harmaat hiuksensa, joten se sai Kaarinankin näyttämään perin nuorekkaalta. Hänen rippikouluaikaiset, puiset korkokengät kopisivat hänen saapuessaan paikalle. Pihalla saattoi tuntea kilpailun tuoman jännityksen, tunnelma oli tiivis kuin hyttysillä, jotka olivat piilossa sammakkoa. Jos yksikin inahtaisi, - tässä tapauksessa mokaisi – olisi yksi hyttynen vähemmän, - tai suurempi voiton mahdollisuus toisella.

 

Kaarina oli treenannut salaa itämaista tanssia, - hän heilutteli mahaansa laulun tahdissa. Laulu oli maamme tunnetun naisartistin hitti vuosikymmenien takaa. Kieltämättä ei Kaarinan ääni ollut hassumpi. Koreografia toteutui varsin hyvin, vaikkei vatsan pyörähdystä tahtonut enää oikein erottaakaan pienten poimujen seasta. Mutta voiko sitä enää 77-vuotiaalta vaatiakaan?

 

Viimeisen kertosäkeen kohdalla Kaarina innostui loikkaamaan keijukaismaisen hypyn. Hypyn seurauksena puukengän korko katkesi, Kaarinan tasapaino järkkyi, turbaani aukesi, ja Kaarina putosi lavanreunalta kompastuessaan auenneeseen turbaaniin!

 

Ennen kuin Kaarina ehti koota itseään takaisin lavalle esittämään kiitoksia, säntäsi sinne Lippa. Hänen asunsa kumosi täysin Kaarinan eksoottisen ja siron vaikutelman. Lippa kun oli kaivellut komerostaan miesvainajansa vanhan armeijapuvun! Kuten arvata saattoi, oli laulukin perin isänmaallinen. Lippa päräytteli lusikoilla pientä kattilaa, joka roikkui hänen kaulastaan. Ideana rumpu oli hyvä, mutta taisi karkottaa paikalta nuoremman yleisön.

 

Lipan laulun kuunteli loppuun ainoastaan sotaveteraanit, joilta oli mennyt jo kuulo. Sen sijaan heidän silmänsä tuikkivat, ja he tempaisivat yhteistuumin taskuistaan nenäliinansa, joihin kävivät pyytämässä Lipan nimikirjoituksen.

 

Yleisön palattua paikalle, oli Manun esitys vauhdissaan. Hän ei ollut vetänyt turhia pultteja koreografiasta tai vaatetuksesta. Verkkopaita ja Suomi-verkkarit päällään hän lauloi maalaispojalle ominaista laulua. Manun esitys oli yksinkertaisuudestaan huolimatta mielestäni yksi parhaimmista. Yleisö vaikutti kuitenkin olevan varma Lipan voitosta, sillä tuomariston lisäksi Lipan laulu oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen isänmaallisiin sotaveteraaneihin.

 

Kisa oli yleisön mielestä jo ohi, mutta hetken kuluttu huomasimme Koivun papan seisovan lavalla. Ilmeisesti hänet oli sinne kuulutettukin, mutta ihmisjoukon hälinässä emme olleet sitä kuulleet.

 

En ollut tunteakaan Koivun pappaa, sillä hän oli tehnyt uuden kampauksen, vanhaa traktorin öljyä hyödyntäen. Hetken luulin jopa, että hän oli sipaissut itseensä partavettä herrasmiesten tyyliin, mutta tarkemmin ajateltuna tunnistin tuoksun, - tai siis hajun - hyttyskarkotteeksi. Poikamaiset polvihousut olivat kiinni henkseleillä, ja tekarit erottuivat lähestulkoon vaaleiksi! Ruudullisen flanellipaidan helma oli taiteltu vatupassin tarkkuudella housujen sisään. Entäs laulu? No sehän oli tietysti Koivun papan nuoruuden hitti, jossa kerrottiin omasta kullasta ja kävelyistä kukkaniityillä sekä kiihkeästä kirjeenvaihdosta nuorien rakastavaisten kesken. Koivun papan jalka löi tasaiseen tahtiin lavan pintaa. En tosin tiedä oliko se suunniteltua koreografiaa, vai yrittikö hän pitää parhaan jalkansa vetreänä loppuillan tansseja varten.

 

Enpä olisi minä, tai kukaan muukaan yleisöstä osannut vielä varttitunti sitten ennustaa, kuinka mielenkiintoiseksi kilpailu vielä kävisi. Jos oli Lipalla ollut kannattajia papparaisten joukossa, ei käynyt huonommin Koivun papallakaan. Olipa paikalla nimittäin runsain joukoin sotaveteraanien vaimoja, ompeluseurasta tuttuja mummoja!

 

Illan loppupuolella alkoi palkintojen jako. Kilpailun tuomaristossa oli mukana kymmenen kylän työelämässä vielä mukana olevaa henkilöä. Sen enempää heitä ei olisi kyllä kylästämme löytynytkään. Kilpailun sääntöihin kuului se, että myös yleisö sai heilauttaa kämmeniään, mieleisen esiintyjän kohdalla.

 

Loppupäähän sijoittuivat odotetusti miniät ja vävyt. Kaarina ja Manu jakoivat kolmannen sijan. Kaarina oli purkanut turbaaninsa ja pyyhki jännittämisestä aiheutunutta hikeä niin omalta, kuin myös Manun otsalta. Humppalan piha oli hiljentynyt, kumpi veisi voiton: Koivun pappa vai Lippa?

 

Tuomariston puheenjohtaja aloitti: "Hyvä yleisö. Kilpailu osoittautui erittäin kannattavaksi ja jonkin verran myös tasaväkiseksi. Olisimme toivoneet hieman enemmän nuorien osallistumista, mutta eihän heitä toisaalta tässä kylässä tämän enempää olekaan! Heh, heh… Tuomariston puheenjohtajana ilmoitan, että siirrämme tämän vaikean päätöksen nyt teidän, yleisön käsiin. Olemme nimittäin jakaneet molemmille, - niin Koivun herralle kuin Liisa rouvallekin - yhteensä 100 pistettä. Seuraavaksi on vuorossa äänestys, jonka tulos ratkaisee vuoden LÖYDÄ KYKY - kilpailun voittajan!" 

 

Ensimmäiseksi annettiin äänet Lipalle. Yleisöstä nousi odotetusti sotaveteraanien kädet sekä muutamien muiden. "Liisa-rouvalle yhteensä 53, 5 ääntä, sillä herra Tuomen puoleksi amputoitua kättä emme voi laskea kokonaiseksi. Mutta erittäin hyvä tulos!"

 

Jännitys tiivistyi. Mummot huokailivat paikoillaan ja loivat paljon puhuvia katseita Koivun pappaan päin. Osa mummoista kaiveli laukuistaan kaulinta, jota heilutteli sen penkkirivin suuntaan, jossa papparaiset istuivat. Viesti oli ilmeisen selvä: Äänestätte, tai  - itkette ja äänestätte! Olisin voinut kuvitella opettajan uhkailevat karttakepillä tai jotain sen tyylistä, sillä mummojen ja muutamien muiden läsnäolijoiden kädet nousivat yhtä nopeasti ja varmasti, kuin aurinko.

 

 Hetken kuluttua tulos ilmoitettiin: "Hyvät naiset ja herrat. Tämän vuoden LÖYDÄ KYKY-kilpailun on voittanut äänimäärällä 54, herra Koivu! Onneksi olkoon!" Koivun pappa hyppäsi lavan reunalta lavalle, jossa hänelle ojennettiin palkinnoksi antiikkia oleva solmionpidike. Sen lisäksi voittaja sai oikeuden saada itselleen vuoden ajan ilmaiset maidot sekä yksinoikeuden poimia variksenmarjoja kylän parhaimmalta kankaalta.

 

 Lipan ilme oli sellainen, kuin hän olisi kärsinyt kovankin tappion sodassa. Mutta Kaarinan ilme sen sijaan… Niin, se oli jotain aivan muuta. Lähtipä hän nimittäin Koivun papan kainalossa kävelemään kotia kohti. He kun olivat pelanneet hyvin yksiin, sillä Kaarina oli äänestänyt Koivun pappaa kaksin käsin. Mikä oli saanut hänet niin tekemään? No Koivun pappa oli luvannut tarjota Kaarinalle yksinoikeutetun serenadin. Kaarinasta se oli parasta mitä sinä iltana olisi voinut enää tapahtua!  Koivun pappa itse ei jaksanut ajatella asiaa tuolta kantilta. Hänelle riitti se, että hän oli voittanut kilpailun ja vähän muutakin…

 

Seuraavana päivänä oli jälleen väkeä kaupan ilmoitustaululla. "Kuka kumma se oli tuo esiintyjä nimimerkillä tangokuningas? Hän kun on pärjännyt Koivun papan vedonlyönnissäkin parhaiten", Kaarina ja Lippa ihmettelivät muiden kyläläisten kanssa. "Olisiko ollut joku niistä kylän vävyistä, kun ei täällä kukaan ole kerskailemassa", tuumaili Koivun pappa. Todellisuudessa hän, vedonlyönnin välittäjä, varsinainen pelimies, tiesi kaikista parhaiten kuka nimimerkillä Tangokuningas esiintynyt kilpailija oli. Mutta mitäpä sitä muille kertomaan, kateellisia kun olivat. Niin hän jatkoi matkaansa kaupan sisään. Hänen täytyi nimittäin ostaa kurkunkurlausainetta, sillä Kaarinalle esitetty serenadi oli venähtänyt vähän turhankin pitkäksi.