LENKKIPOLULLA

 

Herätyskelloni pirisi sisään uniini. Mäiskäisin sen kiinni, mutta oli kuitenkin selvää, etten saisi enää unta. Sälekaihtimien välistä pilkisteli aurinko. Pidin sälekaihtimista, sillä ne päästivät sisään vain auringonvalon. Jos auringonpaistetta ei näkynyt, tiesin että sataa.

Vähitellen vääntäydyin ylös vuoteesta. Koulussa oli ollut tiukka viikko, paljon kokeita. Olin lukenut niihin useampana yönä, ja sen tunsi. Aukaisin sälekaihtimet. Pihamme nurmikko kiilsi aamukasteesta.

 

Kävelin, tai paremminkin löntystelin kohti keittiötä. Sillä hetkellä, kun olin aukaissut sälekaihtimet, olin saanut parhaimman inspiraationi viimeisen viikon aikana: lähtisin ulos lenkille!

 

Söin aamupalaksi banaanin, aivan liian ruskean banaanin. Se jätti salakavalan maun suuhuni, voisin kuvitella että etanat maistuvat siltä? Irstas maku hävisi onneksi, kun pesin hampaani kyläkaupastamme ostetulla hammastahnalla. Harjasin pitkät hiukseni ja laitoin ne sinisellä hiuspompulalla kiinni; tavoitteeni oli näyttää vähintäänkin sporttiselta. Jos en kuitenkaan itse saisi upean punertavaa hevosenhäntääni heilumaan, voisi pieni tuulenvire siinä onnistuakin.

 

Vetäisin jalkaan äitini 70-luvun sinivalkoiset Suomi-verkkarit. Naulakosta otin mennessäni matkaan vihertävän ulkoilutakin. Viimein ulos!

 

Asuimme maalla, pienenpienessä kylässä. Talot sijaitsivat yleensä joko vierivieressä tai useiden satojen metrien päässä toisistaan. Ensimmäistä kertaa kyläämme tutustuvat ihmiset, etenkin kaupungista tulevat, tai itse asiassa isommasta kaupungista tulevat, henkäilevät "täällä ei ole elämää!" Pitääkö väite paikkaansa, on sitten jokaisen oman päätös. Mielestäni nämä sunnuntain lenkkeilyt kumoavat väitteen kuitenkin mennen tullen.

 

Suuntasin kulkuni maantielle, josta pääsisin myöhemmin nousemaan lenkkeilypolulle. Matkan varrella ohitin muutaman poron. Ne olivat yhtä höntinviisaita kuin ennenkin. Koska en saa kiusata pikkuveljeäni, yritin irvistellä poroille. Ilmeisesti hampaani ovat kuitenkin niin hyväkuntoiset, että ne luulivat irvistelyäni hymyksi.

 

Seuraavana tuli näkyviin kylämme vanhojen poikamiesten talo. Oikeastaan talossa asui viisi veljestä, joista kaikki yhtä lukuun ottamatta olivat yli viisikymmentävuotiaita. Yksi heistä oli poliisi, jäljelle jäävät olivat metsureita, poromiehiä ja maanviljelijöitä. Etenkin kaksi metsätöissä kulkevaa, tapasivat kulkea metsässä samalla kyydillä. Tai ei niinkään metsässä, itse asiassa he kulkivat joka paikassa yhdessä. Siitä he olivatkin saaneet kyläläisten keskuudessa omat kutsumanimensä. He eivät olleet Tiku ja Taku, heitä kutsuttiin nimellä Mortti ja Vertti. Mutta eipä silti, kylämme tapana on siunata muitakin ihmisiä hieman erikoisemmilla nimillä.

 

Lenkkipolku puikkelehti kangasmetsän keskellä, kuin vettä kuljettava puro. Käveltyäni jonkin matkaa, huomasin edessäpäin sauvakävelyllä olevan henkilön. Hän oli pukeutunut muodikkaaseen verkkaripukuun, jonka selkämystä koristelivat tunnetut urheilumerkit. Myös lenkkarit olivat niin uudet, että ne häikäisivät minut pahemmin kuin kuntamme hammaslääkärin lamppu!

 

Kävelysauvat olivat niin uudet, ettei tämä rouva ollut, muistanut ottaa muovikääreitä niiden ympäriltä! Naapurin Elli oli lähtenyt lenkkeilemään. Elli lenkkeili tätä nykyä yksin, sillä hän oli jo viidennen kerran jäänyt leskeksi miehensä kuoltua. Vaikka ikä alkoi Elliäkin painaa, nostin mielessäni hattua sille, että hän oli sporttisesti jaksanut tulla harrastamaan sauvakävelyä. Vai hetkinen… Tarkemmin ajatellen näytti siltä, että muutaman metrin käveltyään sauvoilla Elli kaappasikin sauvat kainaloonsa ja kaiveli verryttelytakkinsa taskusta kännykän!

 

Vaikka kävelin normaaliin, reippaaseen tyyliini ja vaikka puiden oksat räsähtelivät allani, ei Elli huomannut minua. Tuohan ei tietenkään mikään ihme ollut, sillä Ellillä oli perin kantava ääni ja sen alta ei sitten mitään kuulukaan.

 

Olipa kuuluvasta äänestä Ellille onneksi hyötyäkin. Hän oli nimittäin perustanut muutaman ompeluseura kaverinsa kanssa Siksak-nimisen yhtyeen. Yhdessä he kiersivät enemmän ja vähemmän tanssilavoja. Mutta kuinka kauan tanssilavat kestäisivät? Heillä kun on laulun lisäksi mukana runsaasti koreografiaa, jonka he itse toteuttavat. Tuolloin ovat tanssilavat tiukalla, kun Elli ja kumppanit pomppivat musiikin tahdissa, sinivalkoiset pallotrikoohousut jalassaan!

 

Kerran oli sattunut niin ikävästi, että Sylvi mummo oli pomppinut väärässä tahdissa ja niin hän oli melkein tipahtanut vieterin lailla lavalta alas. Onneksi kuitenkin kylän kuudes poikamies Kyösti oli tullut auttamaan lavanreunalla roikkunutta Sylviä. Kyöstin kohtelias yritys kuitenkin epäonnistui. Ilmeisesti Sylvi oli treenannut punttisalilla hauislihastaan tai sitten hänellä oli ruista ranteessa melkoinen määrä, sillä hän oli kiskonut Kyöstin ja samalla koko lavan alas korokkeelta!

 

Tällä hetkellä Elli puhui puhelimessa siitä, kenen villasukka oli pisimmällä ompeluillassa ja kuinka Sylvi oli kehdannutkin viedä Armaksen häneltä kesken tanssin. Elli säpsähti kuin sisilisko kellarin katolla, kun tulin hänen kohdalleen. Hän läppäsi puhelimen kiinni. Se oli mielestäni aika ilkeästi tehty linjan toisessa päässä olevaa ajatellen. Tervehdin Elliä, ja hän tervehti minua jatkaen samalla: "soittivat juuri sieltä BumBum- ohjelmasta. Olivat vailla meitä SikSakin laulajia kilpailemaan sinne! Harmi vaan, että nyt on kuitenkin keikkakalenteri sen verran täynnä, että täytynee jättää väliin", Elli kertoi silmiään räpytellen ja käsillään huitoen kuin linnunpelätin. Vaikka tiesin tarkalleen, ettei puhelimessa oltu puhuttu kuin Sylvin kanssa, pysyin vaiti. Onhan meillä jokaisella unelmamme, ja ilmeisesti tämä oli yksi Ellin suurimmista!

 

Tunnin päästä olin jälleen tutulla soratiellä, jota pitkin pääsisin kotipihalleni. Nousin pientä mäennyppylää, kun huomasin vastaan kävelevät ihmiset. Tällä pariskunnalla oli mökki kylässämme. Rouvaa en tuntenut kovin hyvin, mutta luulen hänen olevan kutakuinkin normaali. Normaalilla en suinkaan tarkoita mitenkään rasistista viittausta. Rouva vain voi olla normaali, jos häntä verrataan hänen aviomieheensä. Itse isäntä on nimittäin niin pahapäinen, että vaikka hänellä on nytkin aurinkolasit silmillä, minusta tuntui silti, kuin hän olisi polttanut terävillä silmillään reiän äitini Suomi-verkkareihin.

 

Olinkin aivan varma, että hän oli kateellinen verkkareistani, sillä hän oli nähnyt isäni Suomi-verkkareissa. Niinpä hänen oli täytynyt huomata, että ne tekivät miehestä miehen ja suomalaisesta suomalaisen!  Niin Suomi-verkkarit, kuin sauna, sisu ja lenkkimakkara, sopivat kaikki sanan Suomi alle! 

 

Koska tapanani on olla kohtelias melkein kaikille, sanoin tälle Pisketillekin huomenen.  Koska olen koulussa opetellut ilmaisutaitoa, pyrin sanomaan sen hyvin kolealla ja kolkolla äänellä, aivan kuin kukkakauppias kysyisi: "haluatko ruusukimpun käteesi piikkeineen vai ilman?" Rouva nyökkäsi, mutta itse Pisketti mutristeli vain kärpäsentoukan tavoin suutaan. Siitä arvelinkin, että oli taas se päivä viikosta kun hän on pessyt tekarinsa mutapohjaisessa järvessä, johon on kuollut kaloja hapenpuutteeseen. Pestyään tekarinsa, tapaa hän laittaa ne laiturin päälle kuivumaan ja – ah, mitkä taivaalliset aromit hän saa, kun laittaa tekarit suuhunsa! Sillä niin kuin Pisketillä on tapansa pestä tekarinsa, on lokeilla tapanaan lentää ja pruikkia hänen purukalustoonsa! 

 

Pisketti ja hänen vaimonsa jäivät taakseni. Aukaisin kotini oven. Tunsin oloni rentoutuneeksi; koeviikon tuoma tiilinen reppu oli pudonnut selästäni. Tunsin olevani kuin mikäkin hyvän tahdon lähettiläs, Santa Lucia vailla vertaa. Päätin viettää loppupäivän pikkuveljeni ja vanhempieni parissa. Tuo ajatus näytti todenteolla onnistuvan, sillä kun riisuin verryttelytakkia eteisessä, kuulin äidin huutavan: "lähtisinkö ulos pikkuveljesi kanssa?"